ELOKUUN AATOKSIA

Kun en ole nyt menneinä viikkoina voinut paljon neuloa, niin laitetaan kuvia sitten langoista ja keskeneräisistä töistä. Näistä tulee raitaiset villahousut, kahdetkin varmaan. On sitä vanhaa hyvää lankaa -70 luvulta. Konepesun kestävää ja kivan tuntuista neuloakin.

Keskeneräisiä on pöydän täydeltä. Kipeällä kädelläni olen pikkuisen aina joka päivä yrittänyt tikuttaa, mutta hitaasti tulee valmista. Siinä missä täydessä terässä ollessani menee tuollaisiin vajaan vuoden ikäisen villareihin pari päivää, niin nyt menee viikko. 

Kummallista on kyllä tää kipu, kun se välillä oireilee tosi paljon ja ei tahdo pystyä juuri mitään nostamaan eikä ranteesta taivuttamaan. Sit taas toisena päivänä ei tarvii särkylääkettä ottaa ja mietinkin et kuvittelenko vain sen kivun, eihän tässä mitään ole. Haittaa tosi paljon ihan kotitöiden tekoakin väliin, mut kun nekin on ihan pakko saada tehdyksi. Se kun tää maatila on vähän sellainen työmaaruokala, jossa porukalle on oltava kunnon ruokaa et jaksaa töitä paiskia.  Ei jaksa kaupasta valmiita sapuskoja niin paljon kantaa mitä tarvittaisiin ja ei kai ne kyllä meillä oikein maistuisikaan kun on kotiruokaan totuttu.

No päivä kerrallaan tässä mennään ja uskoisin, että tästä vielä käsityökäsi tulee.

Tuossa aiemmin tuli kommenttia taas siltä Anonyymiltä. Takavuosilta minulla on ikäviä kokemuksia häneltä. Ei ollut koskaan mitään hyvää sanottavaa. Ilkeitä ja pisteliäitä kommentteja lateli tulemaan. Silloin päätin että olkoon millainen kommentti tahansa, hyvä tai huono, jossa on lähettäjänä taas se Anonyymi, poistan kaikki hänen kommenttinsa. Minusta on paljon reilumpaa kun laittaa edes jonkinlaista nimeään tai nimimerkkiään viestiinsä. Tulee vaan mieleen, että onkohan hän joku ihan tuttukin ja kun ei kehtaa muuten keljuilla, niin sitten pitää tuntemattomana saada sanoa hankalasti. 

No tämänkertainen Anonyymi kyseli vain virkattuihin takkeihin ohjetta. Enpä niitä voi kenellekään antaa kun ei niitä ole itsellänikään, eikä ole tyttärilläkään. Meillä koko klaani tekee ihan omasta päästään kaiken. Sitä vain luodaan silmukat ja aletaan virkkaamaan tai neulomaan. Väliin joutuu toki purkamaan, mut sehän kuuluu asiaan. 

Eikä mun aikanikaan riittäisi minkäänlaisten ohjeiden kirjoittamiseen.  Jos tää Anonyymi olisi laittanut reilusti nimensä kommenttiinsa, niin tiedä vaikka olisin auttanut häntä ihan henk.koht. Mutta tänne blogiini en kyllä jaksa alkaa ohjeita väsäämään.

Tällaiseen puuhaan sitä pystyy kyllä vasemmallakin kädellä. Saa oikea käsi roikkua ihan vapaana sormet suorassa. Tässä paistuu Atrian fetajuusto-mustapippuri Wilhelmiä ja Huilun tuhtia. Isännälle on takana Atrian Hiillosta. On se vaan niiin hyvää kesällä tuo makkara. Onneksi kesä on näin lyhyt, niin ei tule vuoden mittaan kovin paljon makkaroita syödyksi. Liika on aina liikaa.

Kovin on vielä kaikki vihreää, vaikka syksyn tuntua on jo jonkin verran ilmassa. Vähän on koivuista keltaisia lehtiä lentänyt nurmikolle. Syystöitä on kyllä paljonkin tekemättä, joten lämmintä saisi jatkua pitkään. Se tuntuu talvikin sitten lyhyemmältä kun syksyyn ajoittuu oikein kauniita ja lämpöisiä päiviä. Sitä täällä maalla aina toivoo, ettei tulisi kovin ääri-ilmiöitä säiden suhteen, vaan olisi sellaista tasaisen yksitoikkoisia päiviä paljon. Ei kovia sateita eikä kovia pakkasia eikä kamalia helteitäkään eikä liika kuivuuskaan ole hyväksi. No toivoahan aina saa ja siihen pitää tyytyä mitä yläkerrasta annetaan. Hän säät ja ilmat säätää.

PAKOLLINEN LEPOTAUKO KÄSITÖISTÄKIN

Niin sitä sitten ollaan työntekokiellossa pari viikkoa. Käsi kuvattiin ja kahden viikon kuluttua on taas kontrollikäynti  työterveyslääkärillä. Äkästä kipulääkettä sain ja sen voimalla nyt mennään, että pystyy nää päivittäiset hommelit jotenkin tekemään. Käsitöitä ei paljon uskalla aatellakaan, liekö jännetuppitulehdus vai mikä ranteessani nyt, joten parasta on lepo. 

Kun ei pysty neulomaan niin etsiskelin kuvia koneeltani ja haaveilen lomasta järven rannalla. Näin kauniissa maisemissa on joskus kesää vietetty niin, ettei iltamyöhälläkään oikein malttanut sisälle mennä. Meitä oli varmaankin nelisenkymmentä henkeä iltaa istumassa ja grillailemassa. Olihan se ihanaa, kun oli lämmintä ja vesi järvessä kuin linnunmaitoa ja sääskiä ei ollut yhtään ja sai syödä hyvää ruokaa ja juoda limunaatia päälle.

Voi kun sais tuon elää uudelleen. Muistoissa se kyllä säilyy aina.

YKSIVÄRISTÄ LEILAN KURINHAASTEESEEN

Vaikka tässä on mennyt melko pitkään noissa marjastuspuuhissa, niin siltikin sain valmiiksi tänään tämän takin. Ei olisi kyllä muuten valmistunut, mutta kun sain käteeni jonkin sortin rasitusvamman, enkä voinutkaan enää tänään lähteä mustikkametsään, niin sitten Ibusalin voimalla yritin tikuttaa resoreita takkiin. Onneksi sain käteni tuettua kiikustuolin käsinojaan tyynyn päälle sen verran, että kipu ei paljon tuntunut. Koko kesän olen tuntenut ,ettei käsi ole entisenlainen, ja nyt se räjähti sellaiseen tuskaan tuon mustikan poimimisen ja perkkuun takia, että huomenna menen työterveysslääkärille näyttämään kättäni. Kurjaa kun nukkuminenkin on hankalaa kivun takia. Ja aamulla varsinkin käsi on ihan jumissa. Navetassakin on pakko käsiään käyttää, joten senkin takia on aiheellista saada jotain apua. En tiedä olisiko totaalinen lepo vai jumppa vai mikä nyt parasta hoitoa. No huomenna se selviää.

Tämä takki on tuttavan kaksivuotiaalle tyttärelle.  Langan ostin aikoinaan Pohjolan Langasta ja sitä meni 250g. Niin, taisi olla Schachenmayrin Soft Woolia, merinovillaa, oikein pehmoista ja kutittamatonta. Toinen takki jo tästä langasta.

Puikot oli 3 ja 3,5.

Tällä osallistun Leila-mumman kurinhaasteeseen "yksivärinen".  Linkitystä en osaa, kun teinit ei ole kotona, mutta jospa se tästä löytyy.

On mulla toinenkin yksivärinen puikoilla. Se on vihreää joustinneuletta.

Sitten on valmiina raitaiset villahousut ja toiset on kohta valmiina. Ne on neulottu -70-luvun Pirta Purppuri langasta, punavalkoista raitaa. Kuvaan ne sitten kun saan mannekiineja taas vieraaksi tänne mummulaan. Tulee niin paljon paremmat kuvat neuleista, kun ne on oikean kokoisen käyttäjän yllä. 

Tällaista tällä kertaa.

SUNNUNTAI-ILLAN LUONTORETKI

Eilen illalla kun viimeiset viikonloppuvieraat taas lähtivät koteihinsa, ne pienet mussukat, lähdin teinin ja ukkokullan kanssa vähän katselemaan maisemia. Ekaksi suunnattiin mustikkapaikkaan ja niitähän löytyi. Taitaa olla nyt se vuosi, että saadaankin itse poimituksi mustikat eikä tarvii ostaa. En mie kovin montaa sankollista nyt taida laittaa, kun on vielä viimevuotisiakin jäljellä. Ohi on ne ajat kun 27 sankollista mustikkaa laitettiin pakkaseen. Silloin kakarat meinasivat et oonko mää ihan hullu ku koko ajan vain haalitaan lisää. Sanoin et oon, ensi vuonna ei tuu yhtään mustikkaa. Eikä tullut. Niin meillä sitten oli kahden vuoden mustikat poimittuna ja siinä ajassa ne kyllä syötiinkin.

Juu tänne mää en lähde yksin. Siellä on nähty karhu muuan vuosi takaperin. Onneksi mun ukko ei usko karhuihin eikä susiin, niitä ei siis hänen mielestään ole olemassakaan, niin saadaan ne mustikat poimituksi.

  

Näitä kauniita kukkasia teini kuvasi tien laidalla. Harvinainen on kai tuo valkoinen kissankello. Ei sitä ihan joka paikassa näe. Teinillä on niin hyvä kamera, että saa nuo kukkien väritkin oikein hyvin kuviin, vaikka alkoi olla jo hämärää.

Aikansa kun ajeltiin tuota kapoista tietä tuolla karhujen valtakunnassa, alkoi illan kaunein osuus. Aurinko laski viljapellon taakse. Kyllä oli kaunista ja vielä kun sää lämpenisi, niin mitä kesäillalta voi muuta toivoa. Taisi se olla jo lähellä puoltayötä kun takaisin tultiin.

ILTA-AURINGOSSA

Isabella ja Ioni tulivat aidan viereen katsomaan.

Yllätys otti oikein poseerausasennonkin.

Ilona, Isabella ja Hilla katsovat suoraan kameraan. Takana valkoinen Heluna.

Eilen illalla paistoin lohipiirakoita. Sulatin jo aiemmin neljä pakastintani ja löysin sieltä savulohta ja kylmäsavulohta palaset ja teini sai idean leipoa suolaista iltapalaa. Yhdessä niitä väsättiin ja sitten paistaminen jäi minulle, kun teini lähti isänsä kanssa viemään toista traktoria kauemmas pellolle.  Se on rehunajo taas menossa, vaihteeksi.

Piirakoiden ollessa uunissa ja kellon ollessa jo yli kymmenen , hokasin kauniin ilta-auringon paistaa killottavan lehmilaitumelle. Äkkiä saappaat jalkaan ja kamera kainaloon ja juoksujalkaa pellon laidalle kuvaamaan. 

Mitäs nää rouvat, luulivat varmaan navettaan pääsevänsä kun kaikki suuntasivat keulansa minua kohti ja portille kuikuilemaan. Ehei. Yöt ollaan vielä ulkona, parhaasa tapauksessa kolmisen kuukautta.

Onneksi kesä jatkuu oikein leppoisana, vaikka viileetäkin on välillä. Aamulla laitoin ekaa kertaa villasukat jalkaan kun lämmintä oli vain kymmenisen astetta, illalla vain kuusi, kun nukkumaan mentiin siinä puol yhden nurkilla. Tänään saatiin tuo rehunajo sitten loppumaan, mutta vielä sitä riittää tälle kesälle taas muutaman viikon kuluttua. 

Lomaa ei olla vielä ehditty viettää. Missään ei ole käyty etempänä, kotinurkilla pyöritty koko kesä. Mutta sitten kun se ainoa lomaviikko koittaa aion vain nukkua ja neuloa ja syödä hyvin. Sinne asti kun jaksaisi vielä.

Niin, vaikka tää on neuleblogi, niin kun ei ole mitään valmistunut, niin laitan kuvia vain näistä lehmistä. Onpahan lastenlapsille ainakin kivaa katsottavaa mummun ja papan lehmistä.