Tyttäreni käden jälki näkyy näissä. Hän sai pari vuotta sitten jo yhdessä kahden muun nuoren rouvan kanssa tehtäväksi suunnitella Pyhäjoen suviseurojen kaikki kukkasomisteet. Ohjeeksi annettiin vai tuo lause "Minä ilmoitan teille suuren ilon" ja sen pohjalta lähtivät ajatusta eteenpäin viemään.
Iso oli urakka, eikä vähiten sen vuoksi, että tyttärelleni syntyi vauva juuri keväällä, kun tämän projektin teko oli kiireimmillään menossa. Eihän siinä muu auttanut kuin vauva kainaloon ja iso-veli tänne mummin hoitoon ja vähintään kerran viikossa auton keula kohti työmaata. Pahaksi onneksi mieskin joutui lähtemään keikkatyöhön monen sadan kilometrin päähän juuri kun tytär kotiutui sairaalasta vauvelin kanssa.
Viimeisen viikon tytär kulki Pyhäjoella joka päivä ja meidän teini oli hänellä siellä hoitamassa vauvaa, että saivat projektin valmiiksi. Ja olihan niillä toisillakin rouvilla lapsia. Yhdellä sama tilanne tyttäreni kanssa ja yhdellä kolme pientä lasta. Hienosti selviytyivät urakasta. Lopputulos oli kaunis ja onnistunut.
Nämä kukka-asetelmat kuuluivat myös projektiin.
Tässä sitten uinuu Projektipäällikkö, joka piti tarkan huolen siitä, että työmies muisti pitää lakisääteiset ruoka- ja kahvitauot. Siellä se tyytyväisenä köllötteli suurimman osan ajasta villavaatteet yllään ja palkitsi sitten äitinsä oppimalla nukkumaan viiden tunnin yöunia, kun kotiin palattiin.
Olen niin onnellinen siitä, että lapset ovat oppineet talkootyön merkityksen tällaisissa tapahtumissa. Eivät ole ainakaan kotoa saaneet mallia hyväntekeväisyyteen, kun emme ole itse pystyneet osallistumaan mihinkään ylimääräiseen. Työmme maatalossa karjan kanssa on niin sitovaa ja raskasta, eikä vapaapäiviäkään ole kuin se 26 päivää vuodessa, niin ne haluaa kyllä käyttää tarkoin virkistymiseen ja lepoon ja nukkumiseen, että saa univelat aina pois. Näköjään se yhteiseen hyvään osallistuminen tulee lapsillekin tärkeäksi kun siitä muistaa vain joskus mainita ja itse pitää asiaa esillä, vaikkei osallistuisikaan. No, osallistuttiinhan me talkoisiin hoitamalla aina isoveikkaa, että tytär pääsi hommiin.
Ja minä kävin ukkokullan kanssa aina navettatöiden välissä joka päivä muutaman tunnin paikan päällä olemassa. Minulle sopi oikein hyvin tämän kertaiset viileät säät, kun ei ollut tukikohtaa, siis omaa asuntovaunua, vaan tyttären vaunulla oleilimme sen vähän ajan, mitä tarvitsimme. Haaveenamme on, että sitten, kun ei enää meillä lehmiä ole, niin mekin lähdemme viikoksi leirielämää viettämään. Mutta siihen menee vielä monta, monta vuotta.
